Mihin USA meitä tarvitsee?

Eliittimme piirissä on viime vuosina voimistunut halu tukeutua liittolaisuuteen Yhdysvaltojen kanssa. Siinä tarkoituksessa hallitus on tehnyt kahdenvälisen yhteistyösopimuksen vuonna 2016 ja tänä vuonna yhdessä Ruotsin kanssa kolmen välisen sopimuksen Yhdysvaltojen kanssa. Näin yritetään kiertää kansan sitkeää Nato-jäsenyyden vastustusta. Näistä sopimuksista ei ole käyty edes eduskunnassa laajempaa keskustelua. Puhumattakaan avointa kansalaiskeskustelua siitä, mihin tällainen liittoutuminen maailman mahtavimman sotilasmahdin kanssa voi meidät johtaa.

Niiden, jotka sinnikkäästi uskovat apuun merten takaa sotilaallisen kriisin uhatessa meitä, kannattaa tutustua Yhdysvaltojen kantaan, kun Natoa perustettiin. Eurooppalaiset halusivat sopimukseen automaattisen turvallisuustakuun, mutta Yhdysvaltojen neuvottelijat tiesivät, ettei kongressi suostuisi luopumaan perustuslaillisesta oikeudestaan päättää sodasta ja rauhasta, semminkään jonkun kaukaisen tuiki tuntemattoman maankolkan vuoksi. Niinpä Natossakin Yhdysvallat, sen kuuluisan 5. artiklan mukaan ”auttaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta sopimuspuolta tai sopimuspuolia ryhtymällä välittömästi, yksin tai yhdessä toisten sopimuspuolten kanssa, sellaiseen toimintaan, jonka se arvioi tarpeelliseksi”.
Asiaa ei muuta miksikään Naton apulaispääsihteerin hehkutus turvatakuista Suomen vierailullaan. Se on pelkkää mielikuvamainontaa, kun haetaan maksajia kasvavalle asevarustelulle.

Yhdysvallat tarvitsee meitä välittömästi Baltian puolustukseen ja aseiden ostoon. Yhdysvalloista on hankittava F-35 hävittäjiä vähintään kymmenellä miljardilla ja sotalaivoja 1,2 miljardilla eurolla. ”Läntiseen” arvoyhteisöön kelpaaminen vaatii puolustusmenojen rajua lisäämistä. Hallitus esittääkin 40 prosentin lisäystä 2,9 miljardista 4,5 miljardiin vuoteen 2022 ulottuvassa kehysbudjetissa.
Yhdysvallat tarvitsee meitä myös sotimaan eri puolilla maailmaa. Olemme olleet jo Afganistanissa ja Irakissa turvaamassa ”demokratiaa ja ihmisoikeuksia”. Uudet hävittäjät aseistetaan jo alun perin hyökkäystehtäviin toisin kuin Hornetit, jotka muutettiin matkan varrella torjuntahävittäjistä rynnäkkökoneiksi. Tänä vuonna niihin lopulta saadaan ilmasta maahan ammuttavat ohjukset ja olemme valmiit tositoimiin, kun vain kutsu käy.

Suurvallan kanssa voi joutua myös rikoskumppaniksi, kuten on käynyt Romanialle ja Liettualle yhteistyössä CIA:n vankien laittomissa pidätyksissä ja kidutuksissa. Viroon on tullut sinkkiarkkuja ulkomaisilta sotaretkiltä. Liittolaisuus maailman mahtajan kanssa kaventaa ulkopoliittista liikkumavaraa. Suomellakaan ei ollut kanttia liittyä YK:n ydinaseidenkieltosopimukseen Yhdysvaltojen kielteisen kannan vuoksi.

Kannattaako meidän vaarantaa haurasta turvallisuuttamme epävarmalla liitolla, jossa joudumme suoraan suurvaltojen pelinappulaksi ja maailman mahtajan etujen toteuttajaksi. Semminkään, kun ne eivät tippaakaan auta meitä todellisten turvallisuusuhkien: köyhyyden, ydinaseiden, ilmastonmuutoksen ja ekologisen kriisin ratkaisemisessa. Päinvastoin syövät niiltä resursseja.

Vuosisadan puhallus

Tekeillä on vuosisadan puhallus: hallitus valmistelee monitoimihävittäjien hankintaa, johon tulevina vuosina uppoaa kymmeniä miljardeja. Jo nyt Sipilän hallitus esittää sotilasmenojen korottamista vuoteen 2022 mennessä 40 prosenttia, 4,5 miljardiin euroon nykyisestä 2,8 miljardista. Samaan aikaan leikataan työttömiltä etuuksia, ja koulutukseen tai vanhusten, lasten ja vammaisten kunnolliseen hoivaan ei riitä rahaa.

Ilmavoimissa on seinällä jo vuosia roikkunut kuva F-35 -hävittäjästä. Se on maailman kallein ilmaan nostettava tykistölaite, joka kuljettaa paria pommia. Sotatilanteessa hävittäjät tuhotaan ensimmäiseksi. Pienen maan on mahdoton puolustautua niillä suurvallan hyökätessä ylivoimalla, kuten hyökkääjä tekee. Tänä päivänä suurvallatkin käyttävät yhä enemmän ohjuksia, raketinheittimiä ja miehittämättömiä koneita iskuissaan.

Tällä vuosituhannella käydyissä sodissa hävittäjällä on todistetusti ammuttu alas yksi hyökkääjän kone. Viimeinen koneiden ilmataistelu tunnetaan Falklandin sodasta v. 1982. Viimeisinä 50 vuotena hävittäjätorjuntojen osuus pudotuksista alivoimaisella puolella on kolme prosenttia ja ilmatorjunnan osuus 97 prosenttia, toteaa ilmatorjunnan ent. tarkastaja ev. Ahti Lappi Ilmatorjunta-lehdessä 3/2015. Ilmatorjunnan hinta on murto-osa hävittäjien hinnasta ja tekniikka kehittyy jatkuvasti.

Maailman kallein rynnäkkökone toimii vain Yhdysvaltojen teknisellä tuella, siis sen hyväksymissä operaatioissa. Silloin syntyy painetta lähteä Baltiaakin kauemmas sotimaan kriisinhallinnan nimissä. Ranska tarjoaa nyt tilaisuutta EU:n sotilaallisessa ytimessä yhtiöidensä ”puolustamiseen” entisissä siirtomaissa Afrikassa. Puolustusministeriön ylijohtaja Janne Kuuselan mukaan kokoon halutaan maaryhmä, joka tarpeen vaatiessa on halukas tekemään vaativiakin sotilaallisia interventioita. Niihin uusi hävittäjä sopii hyvin. Osaa sotilaista ja poliitikoista tositoimet houkuttelevat – muistammehan Stubbin innon Libyan pommittamiseen.

Hävittäjän todellisia kustannuksia ei tiedetä. Puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg hehkutti ilmavoimien komentajana kymmenen vuotta sitten Siivet-lehdessä: ”Jos F-35 hinta on 60 miljoonaa dollaria, niin rasite Suomen BKT:lle on pienempi 2020 luvulla kuin Hornetin rasite 1990-luvulla. Sitä ei ole kukaan kiistänyt.” Tämän kiisti sittemmin aika. Yhden koneen elinkaarihinta arvioidaan jo yli 600 miljoonaksi dollariksi. Ilmavoimia ei tämäkään hirvitä, vaan lelu pitäisi saada.

Kanadalle myytiin F-35 konetta, mutta uusi hallitus pisti hankkeen jäihin jatkuvasti kohoavan hinnan vuoksi: Kanadassa 65 koneen hinta-arvio liikkuu 60 miljardista dollarista ylöspäin. Valmistajalle Suomen saman kokoinen konehanke on iso bisnes, joten lobbaus, lahjonta, uhkailu ja kiristys on varmasti sakeaa.

Meille kone on iso lunnasraha kuvitellusta Yhdysvaltojen suojelusta pahassa maailmassa. Tosiasiassa Yhdysvallat ei koskaan sitoudu täysin, vaan jättää harkintavallan itselleen. Prof. Pekka Visurin mukaan se näkyy Naton peruskirjaa myöten. Tosiasiassa F-35-hävittäjän hankinta lisäisi paineita alistua jatkuvaan kuuliaisuuteen Yhdysvaltojen politiikkaan. Se olisi alistumista militarismiin, imperialismiin ja vanhanaikaiseen turvallisuusnäkemykseen.
Sillä mitä hävittäjät auttavat meitä maailmassa, jossa voi olla liikkeellä 700 miljoonaa ”ilmastopakolaista”?

Tärkeintä maanpuolustusta ovatkin ydinaseiden ja ekologisen kriisin aikakaudella rauhanaloitteet ja diplomatia. Parasta turvallisuuspolitiikkaa on hyökätä köyhyyden ja osattomuuden kimppuun korjaamalla tulonjakoa – koko maailmassa.  Siinä eivät hävittäjät auta. Sen vuoksi onkin syntynyt kampanja -Hävittäjämiljardit hyötykäyttöön https://www.facebook.com/stopF35/

Ei iskua Syyriaan

Huhtikuun 14 vuonna 2018

Sotahaukat ovat iskeneet Syyriaan ojentaakseen Assadia sotarikoksista. Tosin kemiallisen aseen käytöstä on vain ollut median kertomuksia, ei tutkittua tietoa. Isku Syyriaan on toteutettu kyseenalaisin perustein, tekemättä kunnon arviota sen vaikutuksista.

Tällä kertaa ohjusannos tuplattiin viime vuodesta noin sataan. Ne maksavat pari miljoonaa dollaria kappale. Aseteollisuus on siis jo voittanut tämänkin sodan.
”Lännen” sotahaukkoina ovat jälleen olleet Yhdysvallat, Ranska ja Iso-Britannia. Ranskan Macronilla on ongelmia lakkoliikkeen vastustaessa työehtoja heikentäviä ”uudistuksia”, ja Britannian Maylla on päänsärkynä Brexit ja alhainen suosio. Trumpin hallinto on epäsuosittu, hajanainen ja rikostutkintojen kohteena. Ulkoista vihollista siis kaivataan.

Samat maat ovat ”Syyrian ystävinä” myyneet aseita Syyrian oppositiolle yli 20 miljardin arvosta. Maltillinen oppositio on sodassa tuhoutunut ja ääri-islamistit nousseet keskeiseksi hallituksen vastavoimaksi. Maiden Nato-liittolainen Turkki miehittää kurdien demokraattista Afrinia Pohjois-Syyriassa.
Vuonna 2001 Yhdysvallat hyökkäsi liittolaisineen tekaistuin perustein Afganistaniin, vuonna 2003 Irakiin. Vuonna 2011 ajettiin Libya kaaokseen syrjäyttämällä Moammar Gaddafin hallinto. Viimeksi on Syyria ajettu sisällissotaan ja kaaokseen. Tuloksena on valtava pakolaisongelma lähialueella, pieni osa heistä on tullut Eurooppaan.

Sotimisen inhimillinen ja taloudellinen hinta on suunnaton. Talousnobelisti Joseph Stiglitz laski vuonna 2015, että Irakin sota oli maksanut Yhdysvalloille 6000 miljardia dollaria, josta valtaosa päätyi sotabisnekseen sijoittaneiden taskuun. Bisneseliitti on kyennyt johtamaan sotahaukkojen avulla politiikkaa ja tekemään jännityksen kiristämisestä ja vastakkainasettelusta normaalia politiikkaa. Iskut Syyriaan hyödyttävät asebisnestä ja pahentavat jännitystä suurvaltojen välillä. Asefirmat voivat odottaa uusia tilauksia ja osakkeenomistajat muhkeita osinkoja.

Sotimalla ei voida ratkaista Lähi-Idänkään ongelmia. Sotaa laajentamalla niitä tuotetaan lisää ja ensimmäisenä kärsii siviiliväestö, ei al Assad. On palattava neuvottelupöytään ja ryhdyttävä etsimään diplomaattista ratkaisua, tätä rauhanliike vaatii. Ydinaseiden aikana se on meidän kaikkien etu, ei kevytmielinen jännityksen kiristäminen suurvaltojen välillä. "Silmä silmästä johtaa siihen, että kohta kaikki on sokeita".

Presidentin vaaleista

”Vilkas mielikuvitus on köyhän ainut huvitus” laulaa Junnu Vainio. Niinpä minäkin rupesin kuvittelemaan, miten voidaan tai olisiko voitu käyttää presidentin vaaleja mitenkään politiikkamme edistämiseen Suomessa. Mitä silloin pitäisi tai olisi voitu tehdä?
Miltä se mahtaisi näyttää kansan silmissä, jos olisimme koko kommunistien porukan voimin voineet unohtaa erimielisyytemme vasemmiston sisällä. Unohtaneet tällä kertaa miten se ja se on niin EU-myönteinen ja miten se siinä ja siinä hallituksessa teki semmoisia päätöksiä tai jätti tekemättä tämmöisiä ja sen vuoksi ei meille kelpaa. Unohtaneet senkin, että meille soveliaan vasemmistolaisen ehdokkaan pitää olla virheetön kaikin puolin, melkeinpä aito kommunisti, virheetön tietysti sekin.

Entäpä, jos olisimme koko porukan, tosin pienen mutta pippurisen, voimin ruvenneet yksissä tuumin tukemaan ja kutsumaan vasemmiston naisehdokkaita järjestämiimme tilaisuuksiin ja kannustamaan heitä niissä asioissa, jotka melkein tai ihan kokonaankin sopivat meidän ajatustapaan. Rakennettu tällä tavalla pitemmän tähtäimen yhteistä rintamaa uusliberalismia, kapitalismia ja oikeistoa vastaan. Sehän on meidän päälinja, strateginen tavoitteemme maailman muuttamiseksi. Eikä olisi välitetty, vaikka meitä olisi vähän hyljeksitty ja katsottu kieroonkin johtavien piirien taholta muissa vasemmistoleireissä. Erimielisyyksien sijaan olisimme ruvenneet lietsomaan yhteisiä kantoja Natosta, isäntämaasopimuksesta, asehankinnoista, EU:n militarisoinnista, Venäjä-suhteista, ympäristökysymyksistä, työttömien kyykyttämisestä, työajan lyhentämisestä. Käyttäneet mielikuvitustamme ja puolustaneet näkemyksiämme innolla somessa, toreilla ja turuilla.

Muistelleet miten Equadorin varapresidentti taannoin moitiskeli meitä eurooppalaisia vasemmistolaisia keskinäisestä riitelystä ja kannusti muutosvoiman kokoamiseksi ottamaan esille niitä asioita, joista olemme yhtä mieltä.

Kun olin päässyt kuvitelmissani tähän asti, tuli minulle hyvä, voimaantunut olo, enkä millään olisi halunnut herätä kylmään todellisuuteen. Onko todella mahdotonta kääntää katsetta menneisyydestä tulevaisuuteen ja puntaroida kiihkottomasti mitä meidän vähäisillä voimillamme kannattaa tehdä. Kansallismielisen, muukalaiskammoisen ehdokkaan puolesta liputtaminen, silloin kun tulevaisuuden haasteet odottavat meitä, on kuin se kuuluisa ilmavirta Saharaan. Mitään hyötyä siitä ei tulevaisuuden kannalta ole, jos olemme valmiit laittamaan köyhät toisia köyhiä vastaan. Sen sijaan, että näkisimme todellisen vastustajamme, suurpääoman ja kokoaisimme sitä vastaan yhteistä rintamaa.
Viimeksi äänestin Niinistöä vastaan, pitääkö nyt äänestää Nato-jäsenyyttä ja isäntämaasopimusta vastaan, vasemmistolaisuuden puolesta.

Sotapuolueiden liitto?

Toistuvasti on esitetty, että Venäjän toimet Ukrainan kriisin yhteydessä ja Krimin valtaus kansainvälistä oikeutta loukaten ovat nykyisen vastakkainasettelun syynä myös täällä Itämeren alueella. Silloin lienee paikallaan tutustua Ukrainan kriisin taustoihin.
Yhdysvaltojen ja Venäjän välit huonontuivat jo ennen Ukrainan kriisiä vuosien ajan. Alkusysäys riitelylle oli vuoden 2008 Venäjän ja Georgian välinen sota. Silloin alettiin lännessä puhua Venäjän uhasta, ”Venäjä, Venäjä, Venäjä”. Riita paheni vuonna 2011, kun länsiliittouma käytti Venäjän hyväksymää YK:n lentokieltoaluetta pommittaakseen ”lentokieltoa uhmaavia” Libyan armeijan panssarivaunuja.  Naton itälaajeneminen ja Naton toimet Jugoslavian hajoamissodassa olivat jo aiemmin ärsyttäneet Venäjää.
Syksyllä 2013 välit kärjistyivät Syyriassa. Kun Obama uhkasi pommittaa kansainvälistä oikeutta uhmaten Assadin hallitsemia alueita kiistassa kemiallisista aseista, Venäjä esti ilmahyökkäyksen toimittamalla ilmatorjuntaohjuksia Syyrian hallitukselle. Se oli liikaa Yhdysvaltojen ulkoministeriön johtoon nousseelle ”sotapuolueelle”. Se koostuu aseteollisuutta tukevien republikaanien ja demokraattien haukkojen muodostamasta liittoumasta. Uuskonservatiivisilla demokraattien haukoilla on messiaaninen, hyvän ja pahan vastakkainasetteluun perustuva maailmankatsomus.  Venäjälle haluttiin kostaa. Se esti osaltaan neuvotteluratkaisuun pääsemisen Ukrainassa.
Yhdysvalloissa käydään kovaa vääntöä sotapuolueen ja liennytystä kannattavien reaalipoliitikkojen välillä. Sotapuolue on ollut niskan päällä ja se on demonisoinut Putinin ja syyttänyt Venäjää uhaksi lähialueillaan. Sotapuolueen tukena on Yhdysvaltojen valtamedia, sen yksipuolista tilaa siinä suhteessa voi verrata sotilasdiktatuureihin.
Tämä on heijastunut myös Suomeen. Meillä ei ilmeisesti tunneta Yhdysvaltojen sisäistä kamppailua reaalipoliittisen liennytyksen ja vastakkainasetteluun perustuvan, ”uuden normaalin” välillä. Senkö vuoksi meille on syntynyt oma ”sotapuolue”, joka näkee ratkaisut vain voimapolitiikassa. Se pitää Putinin Venäjää turvallisuusuhkana ja hakeutuu sen vuoksi Yhdysvaltojen kylkeen. Ajattelu näyttää meilläkin saavan tukea keskeisiltä medioilta, on aivan kuin ”uusmilitaristinen” toimittajakunta leikittelisi sodalla.
On syytä tarkastella kriittisesti niin Venäjän oligarkkisen hallinnon kuin EU:n toimia ennen Ukrainan kriisiä ja sen aikana. Kattava ja perusteellinen arvio tarvitaan myös Yhdysvaltojen roolista Ukrainan tapahtumissa.
Mielestäni on tarvetta nykyistä monipuolisempaan turvallisuuspoliittiseen keskusteluun myös meillä Suomessa. Siihen Richard Sakwan teos ”Taistelu Ukrainasta, kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät” antaa hyvin aineksia.

Turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön muutos

Sotilaallista liittoutumista avoimesti tai peitetysti ajavat tahot puhuvat usein ”turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön” muutoksesta. Siksi muka pitää hakeutua yhä syvemmälle läntiseen sotilasblokkiin ja olla valmis päättämään Naton täysjäsenyydestä.

Miten toimintaympäristö sitten on muuttunut Suomen lähialueella kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen? EU ja Nato ovat laajenneet Itä-Eurooppaan ja Baltiaan. Lisäksi Suomi on tehnyt kumppanuussopimuksen ja isäntämaasopimuksen Naton kanssa ja erilliset kahdenväliset sopimukset Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian kanssa. JEF-sopimuksella maamme liitettiin Iso-Britannian johtamiin nopean toiminnan joukkoihin. Viimeksi Suomi on liittynyt EU:n puolustusyhteistyöhön. Tavallinen kansalainen on huomannut muutoksen toistuvista ilmasotaharjoituksista ja kasvaneesta Venäjän uhalla pelottelusta.

Ratkaisut on tehty johtavien poliitikkojen ja upseerien pienessä piirissä keskustelematta kunnolla edes eduskunnassa. Yhdysvaltojen lentokoneiden vierailu vuonna 2016 Rissalaan oli osa Naton yleiseurooppalaista voimannäyttöä Venäjälle, ja USA kutsui tänne itse itsensä. Tämä tuli yllätyksenä poliitikoille.
Pelkistäen voikin sanoa, että Suomen toimintaympäristöä on eniten muuttanut Naton sotilaallisen läsnäolon lisääntyminen Itämerellä - Baltiassa ja Puolassa. Onko vastaus tähän luopuminen lopustakin sotilaallisesta liittoutumattomuudesta?

Suomen maantieteellinen, geopoliittinen asema ei kuitenkaan ole muuttunut. Lähellämme sijaitsee miljoonakaupunki Pietari, jonka turvallisuudesta naapurimaamme on kiinnostunut kuten ennenkin. ”Maantieteelle emme voi mitään”, sanoi Paasikivi. Moskovassa pitää voida luottaa siihen, ettei Venäjään kohdistu sotilaallista uhkaa Suomen alueelta. Jatkosodan jälkeen tämä ymmärrettiin Suomen poliittisessa johdossa, ja tämä on liittoutumattomuuden muuttumaton perusta. Siitä luopumiseen tarvitaan vahvat syyt, koska se on olennainen osa alueellista vakautta ja sillä on kansan laaja tuki. Löysät puheet Venäjän uhasta eivät tähän riitä. – Sotilaallinen liittoutuminen taas varmistaisi, että joutuisimme suurvaltakriisissä osapuoleksi.

Olen iloinen, että eduskuntapuolue Vasemmistoliitto esittää ns. isäntämaasopimuksen irtisanomista, ja odotan innolla presidenttiehdokkaiden kantaa asiaan. Toivottavasti keskustelu Suomen turvallisuuspolitiikasta nyt monipuolistuu viimeaikaisen sotilaallisen intoilun sijaan.

Suurin toimintaympäristön muutos Suomenkin kohdalla on ilmastonmuutos, eikä siihen vastata suurillakaan sotaharjoituksilla, asevarustelua lisäämällä tai sotilaallisella liittoutumisella - ne vain pahentavat tilannetta. Resurssit tarvitaan ilmastokriisin ratkaisuun.

Trollijahdissa

Tarjoan oman kotikutoisen selityksen Venäjän trolleille meillä Suomessa. Luovutan sen aivan ilmaiseksi jahtaajille, eihän minulle kukaan maksa mielipiteistäni, perustelluistakaan.

Kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Suomi kytkettiin pikaisesti Naton kumppanuuteen. Yhteistyö on syventynyt Naton ja ”lännen” kanssa jatkuvasti. Hyökkäyssotaan mahdollistava ns. isäntämaasopimus solmittiin syksyllä 2014. Vuonna 2016 solmittiin kahden väliset sopimukset Yhdysvaltojen ja Iso -Britannian kanssa ja tänä vuonna sopimus Iso-Britannian johtamien nopean toiminnan JEF -joukkojen kanssa. Ne voivat operoida maailmanlaajuisesti ja osallistua hyökkäystoimiin Suomen alueelta.
Tämä kehitys on tapahtunut pienen piirin päätöksin ja sen vuoksi ratkaisujen nauttima kunnioitus kansan syvien rivien keskuudessa ei välttämättä ole korkea.

Suuret mediatalot ovat rummuttaneet vuosia välttämättömyyttä liittyä Natoon Venäjän uhan vuoksi. Ukrainan kriisi sai ne aivan hekuman valtaan. Lähes päivittäin iltapäivälehtien lööpit ja Hesarin ja Ylen uutiset kertoivat, millainen mörkö Venäjä on.

Kun Venäjän sotilaallinen uhka ammuttiin alas, syntyi väite Venäjän aggressiivisesta informaatiovaikuttamista, hybridisodasta. Sitä harjoittaa, väitteen mukaan Pietarissa oleva trollitehdas. Niinpä Suomessa alkoi trollijahti. Kaikki tämä tapahtui suuren julkisen kohun vallitessa. Ja rupesihan trolleja löytymään, kuten noitia aikanaan. Puolustushallinnon tutkija oikein listasi nimeltä mainiten Venäjän trolleja. Niitä sai myös paljastaa Ylen toimittajalle ja hän laati sitten aiheesta uutisartikkelinkin. Homma jatkuu, vaikka itse puolustusministeri on epäillyt tarvetta siihen. Taitaa olla järkevämpi kuin jotkut alaisensa.

Aihetta on käsitelty julkisuudessa hyvin yksipuolisesti. Äänessä ovat olleet trollien metsästäjät, kuten torstain 23.11. Yle-puheen ohjelmassakin.

Kaikesta rummutuksesta ja trollien jahtaamisesta huolimatta Suomen kansan enemmistö ei lämpene sotilaalliseen liittoutumiseen. Kyllä kansan keskuudessa Natoon hivuttaminen tajutaan, sen vuoksi on hermostuttu jatkuvaan, yksipuoliseen mediavyörytykseen. Somessa kielenkäyttö kovenee ja kohdistuu nimittelynä henkilöön. Siitä ovat saaneet osansa Venäjän trollien metsästäjätkin. Eikä siihen tarvita mitään Pietarin trollitehdasta, pystymme siihen itsekin kiukuspäissämme ja vielä paremmin.