Sotapuolueiden liitto?

Toistuvasti on esitetty, että Venäjän toimet Ukrainan kriisin yhteydessä ja Krimin valtaus kansainvälistä oikeutta loukaten ovat nykyisen vastakkainasettelun syynä myös täällä Itämeren alueella. Silloin lienee paikallaan tutustua Ukrainan kriisin taustoihin.
Yhdysvaltojen ja Venäjän välit huonontuivat jo ennen Ukrainan kriisiä vuosien ajan. Alkusysäys riitelylle oli vuoden 2008 Venäjän ja Georgian välinen sota. Silloin alettiin lännessä puhua Venäjän uhasta, ”Venäjä, Venäjä, Venäjä”. Riita paheni vuonna 2011, kun länsiliittouma käytti Venäjän hyväksymää YK:n lentokieltoaluetta pommittaakseen ”lentokieltoa uhmaavia” Libyan armeijan panssarivaunuja.  Naton itälaajeneminen ja Naton toimet Jugoslavian hajoamissodassa olivat jo aiemmin ärsyttäneet Venäjää.
Syksyllä 2013 välit kärjistyivät Syyriassa. Kun Obama uhkasi pommittaa kansainvälistä oikeutta uhmaten Assadin hallitsemia alueita kiistassa kemiallisista aseista, Venäjä esti ilmahyökkäyksen toimittamalla ilmatorjuntaohjuksia Syyrian hallitukselle. Se oli liikaa Yhdysvaltojen ulkoministeriön johtoon nousseelle ”sotapuolueelle”. Se koostuu aseteollisuutta tukevien republikaanien ja demokraattien haukkojen muodostamasta liittoumasta. Uuskonservatiivisilla demokraattien haukoilla on messiaaninen, hyvän ja pahan vastakkainasetteluun perustuva maailmankatsomus.  Venäjälle haluttiin kostaa. Se esti osaltaan neuvotteluratkaisuun pääsemisen Ukrainassa.
Yhdysvalloissa käydään kovaa vääntöä sotapuolueen ja liennytystä kannattavien reaalipoliitikkojen välillä. Sotapuolue on ollut niskan päällä ja se on demonisoinut Putinin ja syyttänyt Venäjää uhaksi lähialueillaan. Sotapuolueen tukena on Yhdysvaltojen valtamedia, sen yksipuolista tilaa siinä suhteessa voi verrata sotilasdiktatuureihin.
Tämä on heijastunut myös Suomeen. Meillä ei ilmeisesti tunneta Yhdysvaltojen sisäistä kamppailua reaalipoliittisen liennytyksen ja vastakkainasetteluun perustuvan, ”uuden normaalin” välillä. Senkö vuoksi meille on syntynyt oma ”sotapuolue”, joka näkee ratkaisut vain voimapolitiikassa. Se pitää Putinin Venäjää turvallisuusuhkana ja hakeutuu sen vuoksi Yhdysvaltojen kylkeen. Ajattelu näyttää meilläkin saavan tukea keskeisiltä medioilta, on aivan kuin ”uusmilitaristinen” toimittajakunta leikittelisi sodalla.
On syytä tarkastella kriittisesti niin Venäjän oligarkkisen hallinnon kuin EU:n toimia ennen Ukrainan kriisiä ja sen aikana. Kattava ja perusteellinen arvio tarvitaan myös Yhdysvaltojen roolista Ukrainan tapahtumissa.
Mielestäni on tarvetta nykyistä monipuolisempaan turvallisuuspoliittiseen keskusteluun myös meillä Suomessa. Siihen Richard Sakwan teos ”Taistelu Ukrainasta, kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät” antaa hyvin aineksia.

Turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön muutos

Sotilaallista liittoutumista avoimesti tai peitetysti ajavat tahot puhuvat usein ”turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön” muutoksesta. Siksi muka pitää hakeutua yhä syvemmälle läntiseen sotilasblokkiin ja olla valmis päättämään Naton täysjäsenyydestä.

Miten toimintaympäristö sitten on muuttunut Suomen lähialueella kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen? EU ja Nato ovat laajenneet Itä-Eurooppaan ja Baltiaan. Lisäksi Suomi on tehnyt kumppanuussopimuksen ja isäntämaasopimuksen Naton kanssa ja erilliset kahdenväliset sopimukset Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian kanssa. JEF-sopimuksella maamme liitettiin Iso-Britannian johtamiin nopean toiminnan joukkoihin. Viimeksi Suomi on liittynyt EU:n puolustusyhteistyöhön. Tavallinen kansalainen on huomannut muutoksen toistuvista ilmasotaharjoituksista ja kasvaneesta Venäjän uhalla pelottelusta.

Ratkaisut on tehty johtavien poliitikkojen ja upseerien pienessä piirissä keskustelematta kunnolla edes eduskunnassa. Yhdysvaltojen lentokoneiden vierailu vuonna 2016 Rissalaan oli osa Naton yleiseurooppalaista voimannäyttöä Venäjälle, ja USA kutsui tänne itse itsensä. Tämä tuli yllätyksenä poliitikoille.
Pelkistäen voikin sanoa, että Suomen toimintaympäristöä on eniten muuttanut Naton sotilaallisen läsnäolon lisääntyminen Itämerellä - Baltiassa ja Puolassa. Onko vastaus tähän luopuminen lopustakin sotilaallisesta liittoutumattomuudesta?

Suomen maantieteellinen, geopoliittinen asema ei kuitenkaan ole muuttunut. Lähellämme sijaitsee miljoonakaupunki Pietari, jonka turvallisuudesta naapurimaamme on kiinnostunut kuten ennenkin. ”Maantieteelle emme voi mitään”, sanoi Paasikivi. Moskovassa pitää voida luottaa siihen, ettei Venäjään kohdistu sotilaallista uhkaa Suomen alueelta. Jatkosodan jälkeen tämä ymmärrettiin Suomen poliittisessa johdossa, ja tämä on liittoutumattomuuden muuttumaton perusta. Siitä luopumiseen tarvitaan vahvat syyt, koska se on olennainen osa alueellista vakautta ja sillä on kansan laaja tuki. Löysät puheet Venäjän uhasta eivät tähän riitä. – Sotilaallinen liittoutuminen taas varmistaisi, että joutuisimme suurvaltakriisissä osapuoleksi.

Olen iloinen, että eduskuntapuolue Vasemmistoliitto esittää ns. isäntämaasopimuksen irtisanomista, ja odotan innolla presidenttiehdokkaiden kantaa asiaan. Toivottavasti keskustelu Suomen turvallisuuspolitiikasta nyt monipuolistuu viimeaikaisen sotilaallisen intoilun sijaan.

Suurin toimintaympäristön muutos Suomenkin kohdalla on ilmastonmuutos, eikä siihen vastata suurillakaan sotaharjoituksilla, asevarustelua lisäämällä tai sotilaallisella liittoutumisella - ne vain pahentavat tilannetta. Resurssit tarvitaan ilmastokriisin ratkaisuun.