Uusin kansainvälinen ilmastoraportti on vakavaa luettavaa. Ilmastonmuutos on välitön uhka ihmisten hyvinvoinnille ja turvallisuudelle. Päästöjen vähennykset ja toisaalta hiilinielut ovat nopeimmat keinot pysäyttää vaarallinen kehitys. Suomen ilmastopaneelin puheenjohtajan professori Markku Ollikaisen mukaan biopolttoaineiden päästöt ovat nelinkertaiset fossiilisiin polttoaineisiin verrattuna. Ne eivät ole siis ratkaisu. Metsä on suurin hiilinielu Suomessa, mutta nyt hakkuita aiotaan lisätä laajentuville sellumarkkinoille. Lisähakkuut aiheuttavat hiilivarastojen pienenemisen. Se johtaa kasvihuonekaasujen merkittävään kasvuun ja mitätöi muiden sektoreiden tuottamat päästövähennykset. Jotta me tukisimme hiilen sidontaa, puiden on annettava kasvaa vanhemmiksi ja järeämmäksi.
Kun emme lisää metsien hakkuita nykyiseltä tasolta, teemme jo merkittävän ilmastoteon tuleville sukupolville. Sillä hiilinieluja tarvitaan juuri nyt ja lähivuosina.
Toinen helppo keino on jättää hallituksen suunnittelemat miljardeja maksavat uudet hävittäjät ja sotalaivat hankkimatta. Koska niillä ei torjuta ilmastonmuutosta, todellista turvallisuusuhkaamme. Asevarustelu ja sotiminen tuottavat jopa kuudenneksen suorista päästöistä, eikä niitä edes lasketa mukaan. Pahinta on kuitenkin tarpeellisten resurssien hukkakäyttö, on arvioitu että tiedemiehistä jopa neljännes työskentelee sotateollisuuden parissa. Kolmantena suurena ongelmana on asevarustelun vaikutus kansainvälisiin suhteisiin. Se pahentaa suurvaltojen vastakkainasettelua ja vaikeuttaa välttämätöntä yhteistyötä ilmastonmuutoksen torjumiseksi käytännössä.
Suomella on siis mahdollisuus olla uudenaikaisen ajattelun edelläkävijänä pysyttämällä metsänhakkuut nykyisellä tasolla ja toimimalla aloitteellisesti aseriisunnan puolesta, jännityksen kiristymistä vastaan. Valtiovallan toimin voidaan ryhtyä uusiutuvan energian tuotannon ja säästön edistämiseen. Se voi työllistää merkittävästi. On hyvä muistaa, että nykyisestä sähköntuotantokapasiteetista on aikanaan VTT:n johtavan tutkijan Pasi Vainikan mukaan luotu valtion toimenpiteillä ainakin kaksi kolmannesta. Luopumalla hävittäjien velkahankkeesta nekin varat voidaan käyttää järkevämmin julkisiin investointeihin uusiutuvan energian hyväksi. Silloin tulevat sukupolvet voivat kiittää meitä.
maanantai 26. marraskuuta 2018
tiistai 20. marraskuuta 2018
Kokemuksia liittoutumisesta ja liittoutumattomuudesta
Liittoutumisen kannattajat käyttävät perustelua, että Suomi kuuluu länteen ja sen vuoksi on hakeuduttava Naton kylkeen, niin lähelle kuin mahdollista, vaikka kansan enemmistö täysjäsenyyttä vastustaakin. Muuten joudumme Putinin Venäjän ”etupiiriin”. Varsinkin mediassa on keksitty monenlaista uhkaa Venäjän taholta, vaikka hyvin tiedetään ettei Venäjällä ole mitään vaatimuksia Suomen suhteen. Nykyinen vakaa tilanne maidemme välillä vastaa myös Venäjän turvallisuusintressiä tällä suunnalla.
Suomi on kuulunut kulttuurisesti ”länteen” katolisuuden tulosta asti, mutta maantieteellisesti olemme idän ja lännen välissä. Pienen maan vastuullinen poliittinen johto ottaa tämän huomioon, eikä suin päin ryntää liittoutumaan sotilaallisesti kenenkään kanssa. Varsinkin kun meillä on hyvät kokemukset viime sotien jälkeiseltä ajalta YYA:n aikanakin sotilaallisesta liittoutumattomuudesta. Presidentti Kekkonen korosti voimakkaasti puolueettomuutta suurvaltojen välissä ja halusi turvata sillä ulkopoliittisen liikkumavaran. Se antoikin mahdollisuuden aktiivisiin rauhanaloitteisiin ja toi tunnustuksena ETYK:in isännyyden vuonna 1975.
Toisenkinlaisesta politiikasta on kokemusta. Suomessa etsittiin 20- ja 30-luvuilla turvaa maamme ulkopuolelta ja lopulta jouduttiin 1941 Hitlerin Saksan liittolaiseksi hyökkäyssotaan Neuvostoliittoa vastaan. Sotilasjohto oli jääkäritaustansa ansiosta erittäin aktiivinen Saksan-suhteiden rakentaja. Akateeminen Karjala-Seura ja suojeluskunnat muokkasivat henkistä ilmapiiriä vihollisuuksille otolliseksi. Niinpä syksyllä 1939 Moskovaan lähteviä neuvottelijoita evästettiin kansanjoukkojen toimesta ”ei tuumaakaan isänmaasta” ja ulkoministeri Erkko antoi neuvottelijoille ohjeen ”unohtakaa että Venäjä on suurvalta”. Niinpä rajaa ei suostuttu siirtämään 70 kilometrin, silloisen tykinkantaman päähän Leningradista. Paasikivi totesikin myöhemmin, talvisota oli ”Erkon sota”. Valitettavasti Erkon arkiston salassapitoa jatkettiin vuosituhannen alussa 30 vuodella lukuunottamatta kahta tutkijaa.
Sodissa menetettiin kaatuneina 95 000 nuorta miestä ja Karjala. Henkisesti ja ruumiillisesti vammautuneita oli moninkertainen määrä. Tämän päivän sodat ovat vielä kauheampia, uhreista 80-90 prosenttia on siviilejä - naisia, lapsia ja vanhuksia. Erityisesti naisten kohtalo on hirvittävä, raiskauksista on tullut yksi sodankäynnin muoto.
Suurvaltasota saattaisi johtaa jopa laajamittaiseen ydinaseiden käyttöön, jonka seurauksia on vaikea edes kuvitella. Siinä sodassa ei ole voittajia.
Sen vuoksi pienen maan on kansalaisten turvallisuuden vuoksi viisainta tehdä rauhanaloitteita, edistää diplomaattisia ratkaisuja ja tukea aloitetta ydinaseettomasta maailmasta.
Suomi on kuulunut kulttuurisesti ”länteen” katolisuuden tulosta asti, mutta maantieteellisesti olemme idän ja lännen välissä. Pienen maan vastuullinen poliittinen johto ottaa tämän huomioon, eikä suin päin ryntää liittoutumaan sotilaallisesti kenenkään kanssa. Varsinkin kun meillä on hyvät kokemukset viime sotien jälkeiseltä ajalta YYA:n aikanakin sotilaallisesta liittoutumattomuudesta. Presidentti Kekkonen korosti voimakkaasti puolueettomuutta suurvaltojen välissä ja halusi turvata sillä ulkopoliittisen liikkumavaran. Se antoikin mahdollisuuden aktiivisiin rauhanaloitteisiin ja toi tunnustuksena ETYK:in isännyyden vuonna 1975.
Toisenkinlaisesta politiikasta on kokemusta. Suomessa etsittiin 20- ja 30-luvuilla turvaa maamme ulkopuolelta ja lopulta jouduttiin 1941 Hitlerin Saksan liittolaiseksi hyökkäyssotaan Neuvostoliittoa vastaan. Sotilasjohto oli jääkäritaustansa ansiosta erittäin aktiivinen Saksan-suhteiden rakentaja. Akateeminen Karjala-Seura ja suojeluskunnat muokkasivat henkistä ilmapiiriä vihollisuuksille otolliseksi. Niinpä syksyllä 1939 Moskovaan lähteviä neuvottelijoita evästettiin kansanjoukkojen toimesta ”ei tuumaakaan isänmaasta” ja ulkoministeri Erkko antoi neuvottelijoille ohjeen ”unohtakaa että Venäjä on suurvalta”. Niinpä rajaa ei suostuttu siirtämään 70 kilometrin, silloisen tykinkantaman päähän Leningradista. Paasikivi totesikin myöhemmin, talvisota oli ”Erkon sota”. Valitettavasti Erkon arkiston salassapitoa jatkettiin vuosituhannen alussa 30 vuodella lukuunottamatta kahta tutkijaa.
Sodissa menetettiin kaatuneina 95 000 nuorta miestä ja Karjala. Henkisesti ja ruumiillisesti vammautuneita oli moninkertainen määrä. Tämän päivän sodat ovat vielä kauheampia, uhreista 80-90 prosenttia on siviilejä - naisia, lapsia ja vanhuksia. Erityisesti naisten kohtalo on hirvittävä, raiskauksista on tullut yksi sodankäynnin muoto.
Suurvaltasota saattaisi johtaa jopa laajamittaiseen ydinaseiden käyttöön, jonka seurauksia on vaikea edes kuvitella. Siinä sodassa ei ole voittajia.
Sen vuoksi pienen maan on kansalaisten turvallisuuden vuoksi viisainta tehdä rauhanaloitteita, edistää diplomaattisia ratkaisuja ja tukea aloitetta ydinaseettomasta maailmasta.
Naton kanssa marjassa?
Suomi osallistuu loka-marraskuun vaihteessa Pohjolan suurimpiin Naton järjestämiin sotaharjoituksiin kylmän sodan jälkeen. Rovaniemi on yksi Trident Juncture-harjoituksen tukikohta. Harjoituksen pääpaino on kansainvälisissä tehtävissä. Sellaisissa on mukava lennellä tulevilla hävittäjillä. Ilmavoimat haluaa Hornetien tilalle kalleimmat koneet Yhdysvalloista miljardien velkarahalla. Ja ne lentävät vain myyjän luvalla.
Samanaikaisesti Itämeren alueella järjestetään merellinen Northern Coasts 18 -harjoitus. Suomen johtamaan harjoitukseen osallistuu Ruotsin lisäksi Yhdysvallat ja kymmenen muuta Nato-maata. Itämeri on Venäjälle tärkeä ulkomaankaupan reitti.
Suomi on siis Nato-harjoituksissa Venäjän rajan tuntumassa, vaikka emme kuulu sotilasliittoon. Rovaniemelle ilmestyy taas amerikkalaisia hävittäjiä ”demokratiaa puolustamaan”. Näinhän meille viime vuonna perusteltiin amerikkalaisten koneiden osallistumista sotaharjoituksiin Lapissa. Kaksi vuotta sitten Keski-Euroopassa pidettyjen sotaharjoitusten yhteydessä amerikkalaiset kutsuivat itsensä Rissalaan halutessaan ”näyttää voimaa venäläisille”.
Vuoden alussa tehdyn Reserviläisliiton kyselyn mukaan vain kahdeksan prosenttia suomalaisista on sitä mieltä, että Suomen kannattaisi järjestää puolustuksensa ensisijaisesti Nato-jäsenyyden varaan. Kokoomuksenkin kannattajista vain vajaa neljännes halusi Natoon, jota Venäjä pitää vihollisenaan.
Silti Suomea on ujutettu sotilaiden ja puolustushallinnon korkeiden virkamiesten voimin Naton kylkeen muun muassa isäntämaasopimuksella ja kahdenvälisin sopimuksin Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen kanssa. Samalla on siirrytty harjoittelemaan sotimista yhdessä sotilasliiton kanssa. Nato-maiden ”kansainvälisistä tehtävistä” ja ”demokratian puolustamisesta” on maailmalla vain ikäviä kokemuksia Afganistanista Syyriaan. Miljoonien ihmisten sotapakolaisuus ulottuu Eurooppaankin.
Kun Venäjä vastaa omalla voimannäytöllään Natolle, kierre on valmis ja pahenee joka kerta, kun panoksia nostetaan. Tämä on mieletöntä voimavarojen tuhlausta todellisen turvallisuusuhan, ilmastonmuutoksen edessä. Erityisen vaarallista se on näin ydinaseiden aikakaudella. Vahingossakin voi syntyä mittaamatonta tuhoa.
Suomen olisi viisasta keskittyä ajamaan aseidenriisuntaa ja diplomaattisia ratkaisuja sotilaallisen vastakkainasettelun sijaan. Erityisen kiireellisiä olisivat aloitteet ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi.
Vasemmistopuolueet voisivat Britannian työväenpuolueen esimerkin mukaisesti asettua selvästi oikeiston politiikkaa vastaan. Silloin olisi mahdollista palauttaa käytännössä sotilaallinen liittoutumattomuus suomalaisten enemmistön tuella.
Samanaikaisesti Itämeren alueella järjestetään merellinen Northern Coasts 18 -harjoitus. Suomen johtamaan harjoitukseen osallistuu Ruotsin lisäksi Yhdysvallat ja kymmenen muuta Nato-maata. Itämeri on Venäjälle tärkeä ulkomaankaupan reitti.
Suomi on siis Nato-harjoituksissa Venäjän rajan tuntumassa, vaikka emme kuulu sotilasliittoon. Rovaniemelle ilmestyy taas amerikkalaisia hävittäjiä ”demokratiaa puolustamaan”. Näinhän meille viime vuonna perusteltiin amerikkalaisten koneiden osallistumista sotaharjoituksiin Lapissa. Kaksi vuotta sitten Keski-Euroopassa pidettyjen sotaharjoitusten yhteydessä amerikkalaiset kutsuivat itsensä Rissalaan halutessaan ”näyttää voimaa venäläisille”.
Vuoden alussa tehdyn Reserviläisliiton kyselyn mukaan vain kahdeksan prosenttia suomalaisista on sitä mieltä, että Suomen kannattaisi järjestää puolustuksensa ensisijaisesti Nato-jäsenyyden varaan. Kokoomuksenkin kannattajista vain vajaa neljännes halusi Natoon, jota Venäjä pitää vihollisenaan.
Silti Suomea on ujutettu sotilaiden ja puolustushallinnon korkeiden virkamiesten voimin Naton kylkeen muun muassa isäntämaasopimuksella ja kahdenvälisin sopimuksin Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen kanssa. Samalla on siirrytty harjoittelemaan sotimista yhdessä sotilasliiton kanssa. Nato-maiden ”kansainvälisistä tehtävistä” ja ”demokratian puolustamisesta” on maailmalla vain ikäviä kokemuksia Afganistanista Syyriaan. Miljoonien ihmisten sotapakolaisuus ulottuu Eurooppaankin.
Kun Venäjä vastaa omalla voimannäytöllään Natolle, kierre on valmis ja pahenee joka kerta, kun panoksia nostetaan. Tämä on mieletöntä voimavarojen tuhlausta todellisen turvallisuusuhan, ilmastonmuutoksen edessä. Erityisen vaarallista se on näin ydinaseiden aikakaudella. Vahingossakin voi syntyä mittaamatonta tuhoa.
Suomen olisi viisasta keskittyä ajamaan aseidenriisuntaa ja diplomaattisia ratkaisuja sotilaallisen vastakkainasettelun sijaan. Erityisen kiireellisiä olisivat aloitteet ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi.
Vasemmistopuolueet voisivat Britannian työväenpuolueen esimerkin mukaisesti asettua selvästi oikeiston politiikkaa vastaan. Silloin olisi mahdollista palauttaa käytännössä sotilaallinen liittoutumattomuus suomalaisten enemmistön tuella.
Hävittäjät vai itsenäinen puolustus?
Olemme saaneet seurata puolustusvoimien 100-vuotisjuhlakiertuetta kalustoesittelyineen, taistelunäytöksineen ja juhlakonsertteineen. Tässä yhteydessä on oivallinen tilaisuus pohtia Suomen puolustusvoimien tehtävää nykyajan maailmassa.
Jo 70 vuotta maamme turvallisuus on perustunut rauhantahtoiseen ulkopolitiikkaan ja uskottavaan, itsenäiseen puolustukseen. Näin jopa YYA-sopimuksen kireimpinä vuosina. Jotain tuntuu muuttuneen, kun Suomeen ollaan hankkimassa maailman kalleinta ilmaan nostettua tykistölaitetta, F-35 rynnäkköhävittäjää. Koneiden ostohinta on 10 miljardia, elinkaarikustannukset 30-40 miljardia ja niiden ohjausjärjestelmä toimii vain myyjän luvalla. Hanke näkyy jo Sipilän hallituksen esityksessä kehysbudjetiksi vuosille 2019 -2022, jossa vuotuiset puolustusmenot nousevat 2,9 miljardista 4,5 miljardiin.
Itse asiassa turvallisuuspolitiikan muutos tapahtui jo Hornetteja hankittaessa 90-luvun alussa. Nekään eivät ole lentäneet ilman Naton tukea, vaikka suomalaisten selvä enemmistö ei kannata järjestön jäsenyyttä. Päätös tehtiin hyvin pienessä piirissä ja eduskuntaa harhautettiin riisutun version hinnalla ja katteettomilla lupauksilla vastakaupoista. Hornettien hinta kuitenkin moninkertaistui alkuperäisestä ja söi suhteettomasti puolustusbudjetin varoja. Se johti varuskuntien lakkauttamisiin ja jälkeenjääneisyyteen maavoimien, muun muassa ilmatorjunnan osalta.
Ilmatorjunnan entinen tarkastaja eversti Ahti Lappi on arvostellut hävittäjähankintaa Ilmatorjuntalehdessä 3/2015 kalleuden ja haavoittuvuuden vuoksi. Ilmatorjunta maksaa vain murto-osan hävittäjien hinnasta ja liikkuvalle alustalle sijoitettuna aseet ovat vaikeasti tuhottavissa. Ne ovat myös täysin meidän omassa kontrollissa. Eversti evp. tutkija Pekka Visurin mukaan hävittäjillä ei ole sotilaallista merkitystä maanpuolustuksen kannalta. Maallikkona joutuu kysymään; kenen tarpeisiin näitä koneita oikein ollaan hankkimassa. Muistamme, kuinka Alexander Stubb oli aikanaan halukas viemään Suomen mukaan Libyan pommituksiin. Ranskan pääministeri Macron kosiskelee meitä nyt sotimaan Afrikkaan.
Olemme vuosien ajan eläneet leikkauspolitiikan aikaa, jolloin kaikesta tarpeellisesta on jouduttu tinkimään julkisissa palveluissa. Sosiaaliturvan jälkeenjääneisyyttä ei ole pystytty korjaamaan ja työttömien, eläkeläisten ja opiskelijoiden ahdinko jatkuu.
Eikö tässä tilanteessa kannattaisi vakavasti harkita hävittäjähankintaa ja asevarustelun paisuttamista, ettemme tekisi virhearvioon perustuvaa kallista ratkaisua. Siksi on syntynyt nettiadressi otsikolla Hävittäjähankinta uuteen harkintaa - miljardit hyötykäyttöön, jossa vaaditaan avointa keskustelua koko yhteiskunnassa hankkeen tarpeellisuudesta https://www.adressit.com/havittajakaupat_uuteen_harkintaan_-_miljardit_hyotykayttoon.
Jo 70 vuotta maamme turvallisuus on perustunut rauhantahtoiseen ulkopolitiikkaan ja uskottavaan, itsenäiseen puolustukseen. Näin jopa YYA-sopimuksen kireimpinä vuosina. Jotain tuntuu muuttuneen, kun Suomeen ollaan hankkimassa maailman kalleinta ilmaan nostettua tykistölaitetta, F-35 rynnäkköhävittäjää. Koneiden ostohinta on 10 miljardia, elinkaarikustannukset 30-40 miljardia ja niiden ohjausjärjestelmä toimii vain myyjän luvalla. Hanke näkyy jo Sipilän hallituksen esityksessä kehysbudjetiksi vuosille 2019 -2022, jossa vuotuiset puolustusmenot nousevat 2,9 miljardista 4,5 miljardiin.
Itse asiassa turvallisuuspolitiikan muutos tapahtui jo Hornetteja hankittaessa 90-luvun alussa. Nekään eivät ole lentäneet ilman Naton tukea, vaikka suomalaisten selvä enemmistö ei kannata järjestön jäsenyyttä. Päätös tehtiin hyvin pienessä piirissä ja eduskuntaa harhautettiin riisutun version hinnalla ja katteettomilla lupauksilla vastakaupoista. Hornettien hinta kuitenkin moninkertaistui alkuperäisestä ja söi suhteettomasti puolustusbudjetin varoja. Se johti varuskuntien lakkauttamisiin ja jälkeenjääneisyyteen maavoimien, muun muassa ilmatorjunnan osalta.
Ilmatorjunnan entinen tarkastaja eversti Ahti Lappi on arvostellut hävittäjähankintaa Ilmatorjuntalehdessä 3/2015 kalleuden ja haavoittuvuuden vuoksi. Ilmatorjunta maksaa vain murto-osan hävittäjien hinnasta ja liikkuvalle alustalle sijoitettuna aseet ovat vaikeasti tuhottavissa. Ne ovat myös täysin meidän omassa kontrollissa. Eversti evp. tutkija Pekka Visurin mukaan hävittäjillä ei ole sotilaallista merkitystä maanpuolustuksen kannalta. Maallikkona joutuu kysymään; kenen tarpeisiin näitä koneita oikein ollaan hankkimassa. Muistamme, kuinka Alexander Stubb oli aikanaan halukas viemään Suomen mukaan Libyan pommituksiin. Ranskan pääministeri Macron kosiskelee meitä nyt sotimaan Afrikkaan.
Olemme vuosien ajan eläneet leikkauspolitiikan aikaa, jolloin kaikesta tarpeellisesta on jouduttu tinkimään julkisissa palveluissa. Sosiaaliturvan jälkeenjääneisyyttä ei ole pystytty korjaamaan ja työttömien, eläkeläisten ja opiskelijoiden ahdinko jatkuu.
Eikö tässä tilanteessa kannattaisi vakavasti harkita hävittäjähankintaa ja asevarustelun paisuttamista, ettemme tekisi virhearvioon perustuvaa kallista ratkaisua. Siksi on syntynyt nettiadressi otsikolla Hävittäjähankinta uuteen harkintaa - miljardit hyötykäyttöön, jossa vaaditaan avointa keskustelua koko yhteiskunnassa hankkeen tarpeellisuudesta https://www.adressit.com/havittajakaupat_uuteen_harkintaan_-_miljardit_hyotykayttoon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)