Sotapuolueiden liitto?

Toistuvasti on esitetty, että Venäjän toimet Ukrainan kriisin yhteydessä ja Krimin valtaus kansainvälistä oikeutta loukaten ovat nykyisen vastakkainasettelun syynä myös täällä Itämeren alueella. Silloin lienee paikallaan tutustua Ukrainan kriisin taustoihin.
Yhdysvaltojen ja Venäjän välit huonontuivat jo ennen Ukrainan kriisiä vuosien ajan. Alkusysäys riitelylle oli vuoden 2008 Venäjän ja Georgian välinen sota. Silloin alettiin lännessä puhua Venäjän uhasta, ”Venäjä, Venäjä, Venäjä”. Riita paheni vuonna 2011, kun länsiliittouma käytti Venäjän hyväksymää YK:n lentokieltoaluetta pommittaakseen ”lentokieltoa uhmaavia” Libyan armeijan panssarivaunuja.  Naton itälaajeneminen ja Naton toimet Jugoslavian hajoamissodassa olivat jo aiemmin ärsyttäneet Venäjää.
Syksyllä 2013 välit kärjistyivät Syyriassa. Kun Obama uhkasi pommittaa kansainvälistä oikeutta uhmaten Assadin hallitsemia alueita kiistassa kemiallisista aseista, Venäjä esti ilmahyökkäyksen toimittamalla ilmatorjuntaohjuksia Syyrian hallitukselle. Se oli liikaa Yhdysvaltojen ulkoministeriön johtoon nousseelle ”sotapuolueelle”. Se koostuu aseteollisuutta tukevien republikaanien ja demokraattien haukkojen muodostamasta liittoumasta. Uuskonservatiivisilla demokraattien haukoilla on messiaaninen, hyvän ja pahan vastakkainasetteluun perustuva maailmankatsomus.  Venäjälle haluttiin kostaa. Se esti osaltaan neuvotteluratkaisuun pääsemisen Ukrainassa.
Yhdysvalloissa käydään kovaa vääntöä sotapuolueen ja liennytystä kannattavien reaalipoliitikkojen välillä. Sotapuolue on ollut niskan päällä ja se on demonisoinut Putinin ja syyttänyt Venäjää uhaksi lähialueillaan. Sotapuolueen tukena on Yhdysvaltojen valtamedia, sen yksipuolista tilaa siinä suhteessa voi verrata sotilasdiktatuureihin.
Tämä on heijastunut myös Suomeen. Meillä ei ilmeisesti tunneta Yhdysvaltojen sisäistä kamppailua reaalipoliittisen liennytyksen ja vastakkainasetteluun perustuvan, ”uuden normaalin” välillä. Senkö vuoksi meille on syntynyt oma ”sotapuolue”, joka näkee ratkaisut vain voimapolitiikassa. Se pitää Putinin Venäjää turvallisuusuhkana ja hakeutuu sen vuoksi Yhdysvaltojen kylkeen. Ajattelu näyttää meilläkin saavan tukea keskeisiltä medioilta, on aivan kuin ”uusmilitaristinen” toimittajakunta leikittelisi sodalla.
On syytä tarkastella kriittisesti niin Venäjän oligarkkisen hallinnon kuin EU:n toimia ennen Ukrainan kriisiä ja sen aikana. Kattava ja perusteellinen arvio tarvitaan myös Yhdysvaltojen roolista Ukrainan tapahtumissa.
Mielestäni on tarvetta nykyistä monipuolisempaan turvallisuuspoliittiseen keskusteluun myös meillä Suomessa. Siihen Richard Sakwan teos ”Taistelu Ukrainasta, kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät” antaa hyvin aineksia.